Valokuvauksen perusteet osa 1 - Tekniikka

Alkusanat

Uusi hieno kamera odottelee malttamattomana paketissaan ja innokas valokuvaajanalku hyökkää kimppuun saksilla aseistautuneena. Pakkaus auki, manuaali roskiin ja ei muutakuin pihalle kuvaamaan. Muutama sata kuvaa myöhemmin pettymys on suuri kuvia koneella katsellessa, sillä paikan päällä niin hienoilta vaikuttaneet kohteet ovatkin tallentuneet suttuisina, ylivalottuneina sekasotkuina. Valokuvaaja myy kameransa pilkkahinnalla ja leimaa kalustonsa täysin surkeaksi. Jos vain olisi rahaa tuohon kallimpaan ammattilaiskameraan...

Moni aloitteleva, valokuvauksesta kiinnostunut on törmännyt vastaavanlaiseen ongelmaan. Ammattivalokuvaajan ottamia upeita kuvia ihastellessa into on ollut suuri ensimmäisellä kuvausreissulla ja  kun kuvat eivät sitten näytäkkään samalta,  masennutaan ja todetaan kamera hutiostokseksi. Tässä artikkelissa käyn läpi asioita, mitkä ovat auttaneet minua oppimaan valokuvauksen saloja ja yritän tuoda ne selkeästi esille muidenkin ymmärrettävään muotoon. Kysymyksiä voi vapaasti jättää kommentteihin tai lähettää vaikka sähköpostia. Vastailen kyllä mielelläni.

Huom. Tulen jatkossa julkaisemaan enemmänkin valokuvaukseen liittyviä ohjeistuksia ja oppaita! Oppaat, kuten tämäkin, keskittyvät pääasiallisesti järjestelmäkameroiden ympärille, mutta perusasiat pätevät kaikkien kameroiden kohdalla.

Miten saan hyviä kuvia kamerallani?

Harjoittelemalla ahkerasti. Ottamalla tuhansia ja taas tuhansia kuvia. Katselemalla muiden kuvia ja oppimalla niistä. Kuuntelemalla kuvistasi annettua kritiikkiä ja lukemalla alan julkaisuja ja artikkeleita. Ennenkaikkea kuvaa juuri sitä, mikä on itsellesi mieluista. Yritä visualisoida mielessäni millaisen kuvan haluat ja sen jälkeen mieti mitä minun täytyy tehdä, että saan haluamani kuvan. Analysoi kuviasi jälkikäteen, ole itsekriittinen. Onko sommittelu oikein, miellyttääkö kuva silmää, missä olisi parrannettavaa, onko kuva mielenkiintoinen ja onko se teknisesti onnistunut. Hyvä ja mielenkiintoinen kuva vaatii monesti hieman valokuvauksen teknillistä ymmärrystä kehittyneen kuvaussilmän lisäksi.

Mitä teknisiä asioita minun olisi hyvä ymmärtää?

Kun kameran laukaisinta painetaan (kameran kuvaustila säädettynä automaattiselle), kamera mittaa valoituksen ja asettaa sen perusteella aukon, suljinajan ja herkkyyden jotta kuva olisi oikein valottunut ja terävä. Useinmiten kameran automatiikka toimii vallan moiteettomasti ja kuvaaminen sen avulla onkin näinä päivinä suhteellisen helppoa ja vaivatonta. On kuitenkin monia tilanteita, joissa olisi hyvä ymmärtää miten aukko, suljinaika ja herkkyys vaikuttavat lopulliseen valokuvaan sekä miten valotusmittaria tulkitaan. Kameran automatiikka ei nimittäin aina kykene parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen, riippuen hieman kuvausohjelmasta ja valonmittaustavasta. 

Tärkeä histogrammi valotuksen apuna

Keskimääräisesti oikea valotus saavutetaan, kun kameran valotusmittari ( kuva 1. ) näyttää asteikon keskipistettä. Valotusta kuitenkin joutuu yleensä säätämään olosuhteiden mukaan. Mittarin negatiiviselle puolelle valottaminen on alivalottamista  jolloin kuva tummenee ja positiiviselle puolelle valottaminen on ylivalottamista, jolloin kuva vaalenee. 

                Kuva 1. Valotusmittarin keskelle valottaminen antaa yleensä oikean valotuksen

.

Kun valotusmittari näyttää keskelle, kuva valottuu useinmiten  oikein. Valmista kuvaa voi arvioida kameran näytöltä silmämääräisesti tai sitten voi ottaa käyttöön tarkemman työkalun nimeltä histogrammi (kuva 2), joka näyttää kuvan valotuksen graafisena kaaviona, eli puhutaan niin sanotusta dynaamisesta alueesta. Kaaviosta näkee suoraan, ovatko vaaleat alueet ylivaloittuneet (valovaustermein palaneet puhki) tai tummat alueet alivalottuneet (valokuvaustermein menneet tukkoon). Histogrammi näyttää tummat sävyt vasemmassa päässä, keskellä sijaitsevat harmaat keskisävyt ja oikealla kirkkaat valkoiset sävyt. 

                                      Kuva 2. Histogrammi näyttää valotuksen graafisena kaaviona

                                      Kuva 2. Histogrammi näyttää valotuksen graafisena kaaviona

Seuraavassa esimerkkikuvassa (kuva 3.) histogrammi näyttää myös, millä alueella mitäkin väriä esiintyy ja kuinka paljon. Valotus on silloin oikein, kun kaavion vasen eikä oikea reuna kosketa alueen reunoihin. Mikäli histogrammi on painottunut oikealle ja vaalea pää on kiinni laidassa, tarkoittaa se silloin sitä, että kuva on ylivalottunut ja jotkin osat vaaleista sävyistä ovat palaneet täysin puhki eikä niissä silloin ole mitään sävyjä, ainoastaan täysin valkoista. Vastaavanlaisesti tummassa päässä puhutaan alivalottumisesta, pikselit olisivat silloin täysin mustia. Kuva on siis oikein valottunut, kun kumpikaan pää ei kosketa laitoihin, eli kuvassa ei ole ylivalottuneita eikä alivalottuneita kohtia. Alla olevassa esimerkkikuvassa (kuva 3.) kaavion vasen laita on aavistuksen verran kiinni vasemmassa laidassa, jolloin hyvin pieni osa tummista sävyistä on mennyt tukkoon. Tässä tapauksessa kyse on kuitenkin niin pienestä osasta kuvaa, että sillä ei ole merkitystä lopputuloksen kannalta.

                                                    Kuva 3. Histogrammin mukaan valotus on oikein

Hyvin usein kuvaaja kuitenkin kohtaa sellaisia tilanteita, että valitsevan valon takia on pakko tehdä kompromissi joko ali- tai ylivalottuneiden sävyjen välillä. Kuvan yli- tai alivalottamista voi myös käyttää tietoisesti tehokeinona. Esimerkiksi alivalottamalla voidaan korostaa kuvan synkkää tunnelmaa. Kuvan dynaamista aluetta voi myös laajentaa ottamalla useita erillaisia valotuksia ja yhdistämällä ne jälkikäteen kuvankäsittelyohjelmassa. Tätä tekniikka kutsutaan nimellä HDR-kuvaus (high dynamic range).  

Seuraavasta  kuvasta (kuva 4.) voi jo silmämääräisesti päätellä kuvan olevan alivalottunut. Histogrammi on painunut aivan vasempaan reunaan kiinni, joten kuvassa on täysin mustia kohtia, missä ei ole sävyjä lainkaan. 

                                                  Kuva 4. Tummat alueet ovat menneet tukkoon

Seuraavassa esimerkissä (kuva 5.)  huomaamme selkeän ylivalotuksen. Histogrammi on oikeassa reunassa kiinni, eli kuvassa on paljon puhkipalaneita, täysin valkoisia alueita.

             Kuva 5. Kuva on selkeästi puhkipalanut, jonka huomaamme myös histogrammista.

Oikea valotus on siis tärkeää, ettei kuvasta menetetä yksityiskohtia. Jos pikseli palaa puhki, tai menee tukkoon, on alkuperäinen sävy silloin menetetty, eikä sitä voi korjata jälkikäteen edes kuvankäsittelyohjelmassa. 

Valotusmittarin näyttämään lukemaan ja näin ollen myös lopulliseen valotukseen vaikuttaa oleellisesti käytössä oleva valonmittaustapa. Yleisimmät valittavissa olevat valonmittaustavat ovat pistemittaus, matriisimittaus ja keskustapainoitteinen mittaus. Pistemittauksessa valo mitataan pienestä pisteestä, matriisimittauksessa kamera arvio valon koko kuva-alalta ja keskustapainoitteinen mittaus arvioi valon pieneltä alueelta kuvan keskeltä. Näistä jokainen menetelmä tuottaa hieman erillaisia valotuksia samasta tilanteesta, varsinkin hyvin rajuissa valo-olosuhteissa. Esimerkiksi pistemittaus hämääntyy helposti, jos valotus mitataan varjossa olevan ihmisen otsasta. Kameran automatiikka tällöin kuvittelee, että valoa on niukasti ja kasvattaa aukkoa / suljinaikaa / herkkyyttä. Kameran automatiikka ei kuitenkaan tässä tapauksessa tiedä, että mitä muualla kuva-alalla tapahtuu. Jos henkilön takana on vaikkapa jokin vaalea auringonpaisteessa kylpevä seinä, se todennäköisesti palaa puhki koska valotus on mitattu tummemmalta alueelta ja kamera on valottanut kuvan tummemman alueen mukaan, eikä ota kirkkaita kohtia huomioon ollenkaan. Seuraavat  kuvat ovat esimerkkejä tilanteesta, missä pistemittaus ja keskiarvo mittaus eivät tuota halutunlaista tulosta.

Valotus mitattiin etualan pienestä männystä. Etuala valoittui oikein mutta kirkas taivas paloi osittain pahasti puhki

Tällä kertaa valotus mitattiin takana olevista auringonpaisteessa olevista puista. Taivas valottui oikein mutta etuala jäi tummaksi.

Seuraavaksi käymme läpi aukon, suljinajan ja herkkyyden, joiden avulla valotus on kätevä säätää manuaalisesti kohdalleen. 

Vaikka automaattiasetuksilla kuvaaminen on helppoa ja vaivatonta, on tärkeää ymmärtää, että kameran automatiikka ei voi tietää millaisen kuvan tilanteesta haluaa, eikä näin ollen anna kuvaajaan juurikaan vaikuttaa lopputulokseen. Mitä jos halutaan häivyttää risukkoinen tausta pois Lotta-Irmelin rippikuvasta tai saada mahdollisimman laaja syväterävyysalue tunturimaisemia kuvattaessa? Entä jos halutaan vangita pyöräilijän vauhti tai pysäyttää linnun siipien liike?

Aukko (eng. Aperture, lyhenne f)

Aukko on kirjainmellisesti objektiivin himmenninlehtien muodostama aukko, josta valo pääsee objektiivin läpi kameran kennolle. Objektiivin valovoima ilmaistaankin aina suurimman mahdollisen valittavissa olevan aukon mukaan. Mitä suurempi aukko, sitä enemmän valoa pääsee kennolle (ja sitä valovoimaisempi objektiivi on) ja mitä pienempi niin sen vähemmän. Suuri aukko on lukuna pieni, kuten f / 2.8 tai f /5.6. Pieni aukko on taas lukuna suuri, kuten f / 16 tai f / 22.Aukko vaikuttaa myös oleellisesti syväterävyysalueeseen objektiivin polttovälin ohella. Mitä suurempi aukko, sen pienempi syväterävyysalue on. Mitä pienempi aukko, sen laajempi syväterävyysalue on. Eli suurella aukolla kuvattaessa ihmisen kasvoja lähietäisyydeltä, saadaan kuvassa toistumaan terävästi vain kasvot  ja tausta toistuu sumeana ja epäterävänä. Pienellä aukolla taas valtava maisema saadaan toistumaan terävänä muutamasta metristä äärettömään.

Suljinaika (eng. shutter speed)

Suljinaika tarkoittaa sitä aikaa, minkä kameran suljin on auki ja valoa pääsee kennolle aukon f  kautta. Suljinaika ja aukko siis vuorovaikuttavat keskenään. Suljinaika on useinmiten kymmenes- tai sadasosa sekunteja, esimerkiksi 1/40 tai 1/320. Eli yksi neljäskymmenesosa sekunti tai yksikolmassadaskahdeskymmenesosa sekunti. Valoitusaika voi olla myös useita kymmeniä sekunteja pitkä, esimerkiksi tähtikuvauksessa, jolloin tarvitaan enemmän valoa että tähdet saadaan näkyviin. Suljinajan pituus vaikuttaa myös oleellisesti siihen, tuleeko kuvasta terävä. Lyhyt suljinaika, kuten 1/500 tuottaa melko varmasti terävän kuvan, ellei kameraa heilluttele kaaressa, kun taas pidempi suljinaika 1/15 vaatii jo jalustan ettei kuva tärähdä. Monissa nykyisissä objektiiveissa on kuvainvakain, joka helpottaa kuvien ottamista pitkillä valotusajoilla (kuten 1/15ja 1/40) mutta silti on suositeltavaa käyttää lyhyempiä suljinaikoja kuten 1/100 tai1/250 varmistakseen terävät kuvat. Suljinajan oikealla valinnalla voi siis vaikuttaa esimerkiksi liike-epäterävyyteen, joka tuokin uudenlaista näkemystä kuvaan.

Herkkyys ( lyhenne ISO, ASA)

ASA-lukema juontaa juurensa filmiaikaan. Silloin filmin valoherkkyys ilmaistiin ASA-lukemalla, mitä suurempi lukema, sen valoherkempi filmi oli. Nykyään sama tapahtuu digikameran kennolla, mutta sähköisesti. Digikameroiden myötä herkkyyttä mittaavaksi termiiksi vakiintui ISO.  Pienellä, varmaankin yleisimmin käytetyllä herkkyydellä ISO 100 tarvitaan paljon valoa, kuten esimerkiksi kirkas auringonpaiste. Mitä enemmän arvoa nostetaan, sen vähemmän valoa tarvitaan muodostamaan oikein valottunut kuva. Esimerkiksi arvolla ISO 800 valoa tarvitaan enään vain kolme kertaa niin vähän kuin arvolla ISO 100, että kamera pystyy muodostamaan kelvollisen kuvan, kuten iltahämärässä ja sisätiloissa kuvataessa. Herkkyys siis vaikuttaa käytännössä siihen, kuinka valoherkkä kenno on;  mitä isompi arvo, niin sen herkempi. Kuitenkin suuri ISO-arvoa ei voi loputtomasti pumpata ylöspäin, sillä valoherkkyyttä nostettaessa kennon signaalia joudutaan vahvistamaan ja tämä aiheuttaa kuvaan rakeista kohinaa, joka syö yksityiskohtia mitä suurempiin arvoihin mennään. Tästä voikin päätellä, että ISO-arvoa nostamalla voidaan vaikuttaa myös suljinaikaan ja aukon kokoon. Sillä jos kenno reagoi helpommin valoon, ei tarvita enään niin suurta reikää mistä valo pääsee läpi, eikä sulkimen tarvitse olla enään niin kauaa auki että valoa pääsee aukon läpi kennolle.

Miten näitä arvoja siis säädetään, jos kaikki vaikuttavat toisiinsa?

Kamerassa on useita erillaisia valmiita kuvausohjelmia, jotka tarjoavat niin sanottua puoliautomatiikkaa. Esimerkiksi aukon esivalintaa käyttäen kuvaaja voi säätää aukon sekä herkkyyden haluamakseen ja kamera huolehtii oikeasta suljinajasta. Suljinajan esivalintaa käytettäessä kamera huolehtii aukon valinnasta ja kuvaaja asettaa haluamansa suljinajan ja herkkyyden. Lisäksi kamerat tarjoavat yleensä vielä omat ohjelmansa maisemakuvaukseen, potretteihin ja urheiluun.  Kuitenkin manuaalisen tilan hallinta  (missä kuvaaja säätää kaiken itse) on oleellisen tärkeää, joten ottakaamme se siis hallintaamme!

Tässä vaiheessa asiat käyvät hiukan enemmän teknisiksi ja soppaan sekoitetaan hieman perusmatematiikkaa. Olemme siis tähän asti oppineet että aukko tarkoittaa sitä reikää, jonka kautta valo pääsee objektiivin läpi kennolle, suljinaika on se aika minkä suljin pysyy avoimena ja päästää valoa kennolle sekä herkkyys vaikuttaa (yllätys yllättys) kennon valoherkkyyteen.

Perusperiaate on, että kun aukkoa f pienennetään yhden aukkovälin verran, täytyy valotusaika (eli suljinaika) pidentää kaksinkertaiseksi koska kennolle pääsee silloin puolet vähemmän valoa. Esimerkiksi asetuksilla ISO 100, f / 8 ja 1/400 kuvatessa voidaan arvot säätää lukuihin ISO 100 f / 11 ja 1/200 ja tuloksena on samanlailla valottunut kuva. Koska aukkoa pienennettiin yksi kokonainen aukko (jolloin valoa pääsee vähemmän kenolle) täytyy suljinaika pidentää kaksinkertaiseksi että suljin päästää saman määrän valoa pienennetyn aukon läpi. Vastaavasti jos aukkoa suurennetaan yhden aukon verran, täytyy suljinaika lyhentää kaksi kertaa lyhyemmäksi, jotta kuva valottuisi samalla tavalla. Eli jos kuvaamme arvoilla ISO 100, f / 8 ja 1/400 ja haluamme suurentaa aukkoa yhden kokonaisen aukon verran, joudumme lyhentämään suljinajan kaksi kertaa lyhyemmäksi, että sama valomäärä pääsee suurennetun aukon läpi kennolle. Eli arvot olisivat tässä tapauksessaISO 100, f /5.6 ja 1/800.

Jos taas ISO-arvoa, eli herkkyyttä nostetaan arvosta 100 arvoon 200, kennon keräämä valomäärä tuplaantuu, eli silloin voidaan joko suurentaa aukkoa tai lyhentää suljinaikaa. Arvosta 200 arvoon 400 valoherkkyys taas tuplaantuu ja valotusaikaa tai aukkoa pitää säätää, että kuva valottuu oikein. Aina kun herkkyysluku kaksinkertaistuu, kennon valoherkkyyskin kaksinkertaistuu.

Aukot menevät yhden kokonaisen aukon välein seuraavanlaisesti suurimmasta pienimpään:

f / 1.4

f / 2.0

f / 2.8

f / 4

f / 5.6

f / 8

f / 11

f /16

f / 22

f /32

Nykyisissä kameroissa aukkoa, suljinaikaa ja herkkyyttä voi säätää huomattavasti tarkemmin, mutta emme perehdy siihen tässä välissä.

 

Alla olevassa taulokossa vielä lähtöarvot ja usempi erillainen yhdistelmä, mitkä tuottavat kaikki saman valotuksen lähtöarvojen kanssa.

Lähtöarvot: ISO 100, f / 8 ja 1/400

ISO 100, f / 5.6 ja 1/800
ISO 100 ,f / 11 ja 1/200.
ISO 200, f / 5.6 ja 1/1600
ISO 200, f / 8 ja 1/800
ISO 200, f / 11 ja 1/400
ISO 400 ,f / 5.6 ja 1/3200
ISO 400 , f / 8 ja 1/1600
ISO 400, f / 11 ja 1/800

Alla olevissa esimerkikuvissa on kuvattu Patu eri aukoilla ja valotusajoilla ISO-herkkyyden ollessa 1600, jotka kaikki tuottivat kuitenkin samanlaisen valotuksen. Kuvatessa käytin valotuksen pistemittausta. (En kuitenkaan mennyt siitä mistä aita on matalin ja kopioinut saman kuvan kolme kertaa, vaan kyseessä on todellakin kolme eri kuvaa)

Vas. f / 5.6, at 1/20sec . Kesk. f / 8 at 1/10sec . Oik. f / 11, at 1/5sec

Mihin muuhun nämä arvot sitten vaikuttavat? Ja mitä edellä mainittu polttoväli tarkoittaa?

Objektiivin polttoväli kertoo kuinka laaja kuvakulma objektiivilla on ja miten paljon se suurentaa kuvaa. Objektiivin polttoväli kerrotaan millimetreissä. Esimerkiksi 50mm polttovälillä oleva objektiiivi piirtää kuvan, joka vastaa suurinpiirtein sitä mitä ihmissilmä näkee. Laajakulmaobjektiivit kuvaavat nimensämukaisesti laajemmalta alueelta ja niillä onkin helppo kuvata ahtaissa tiloissa tai vangita valtavan kokoinen maisema. Laajakulmaobjektiivien polttoväli onkin lyhyempi, kuten 10-22mm tai 16-35mm. Jos taas objektiivin polttoväli on pidempi kuin 50mm, puhutaan tällöin teleobjektiiveista, jotka suurentavat näkymää melkoisesti. Tällaisia objektiiveja ovat esimerkiksi 70-200mm ja 200-400mm jolla päästään jo melko kovaan suurennokseen. Laajakulmalla on siis hyvä kuvata laajoja maisemia, 50mm normaaliobjektiivilla vaikka ihmiskuvia ja teleobjektiivilla kaukana olevia lintuja. Objektiiveja voi toki käyttää luovasti  ja samasta näkymästä saakin erillaisilla objektiiveilla toisistaan poikkeavia näkemyksiä.

Polttoväli vaikuttaa myös kuvan syväterävyyteen. Syväterävyys tarkoittaa, että kuinka laaja terävyysalue kuvassa on syvyyssuunnassa. Maisemakuvissa syväterävyys halutaan yleensä metristä äärettömään ja lintukuvissa riittää, että pelkkä lintu toistuu tarkkana. Mitä lyhyempi objektiivin polttoväli on, sitä suurempi syväterävyys on. Mitä pidempi objektiivin polttoväli on, sitä pienempi syväterävyysalue on. Tässä kohtaa vanha kaverimme aukko astuu peliin mukaan. Edelle opimme, että suuri aukko tarkoittaa pientä syväterävyyttä ja pieni aukko laajaa syväterävyyttä. Kuitenkin laajakulmaobjektiivilla polttovälin ollessa 20mm, maisema toistuu suurimmallakin aukolla melko terävänä kauttaaltaan. Kun taas 500 millisellä teleobjektiivilla poimittu lintu toistuu terävänä ja kaukana oleva tausta pysyy epäterävänä vaikka pienentäisi aukon pienimpään mahdolliseen. Vielä lisää soppaa sekoittaakseni, syväterävyyteen vaikuttaa objektiivin polttovälin lisäksi objektiivin etäisyys kennosta, kohteen etäisyys taustasta ja kuvaajan etäisyys kohteesta.

(Tässä kohdassa katson viisaaksi mainita kinokoon kameroista, koska objektiivin polttoväliä verrataan yleensä kinokoon kameroihin. Nimitys juontaa juurensa filmityypistä, jolle filmiaikana useinmiten kuvattiin, eli 35mm filmille, jota kinokoon kameran kenno suurinpiirtein vastaa. Kinokoon kameroita kutsutaan nykyään täyden kennon kameroiksi. Täyden kennon kameralla 50mm on siis 50mm, mutta useinmissa harrastelijatason kameroissa on nykyään kinokokoa pienempi kenno, jolloin täytyy ottaa huomioon rajauskerroin (esim. 1.4 tai 1.6). Rajauskertoimella varustetulla kameralla 50mm ei olekkaan enään 50mm, vaan kinokoon kameraa vastaavat millit saadaan kertomalla 50mm croppikertoimella, eli tässä tapauksessa vaikka 50mm x 1,6 = 80mm. Rajauskertoimella 1.6 varustetussa kamerassa siis 50mm objektiivi on kinovastaavuudeltaan 80mm)

Laajakulmallakin on kuitenkin mahdollista saada tausta hieman epäteräväksi työntämällä linssi kiinni kohteeseen (lähellä oleva kohda vähentää syväterävyyttä), valitsemalla suurin mahdollinen aukko ja edellyttäen taustan olevan suhteellisen kaukana. Teleobjektiivilla voi taas saada maiseman toistumaan terävänä, jos kuvaa hyvin kaukana olevia kohteita.

                                                                Tässä kuvattiin 200mm objektiivilla puunrunko n. 10m etäisyydeltä aukolla f / 4, jolloin tausta jää epäteräväksi.

                                                   Samalla teleobjektiivilla kuvattu laajaa maisemaa aukolla f /13 joten maisema toistuu terävänä. Teleobjektiivi painaa myös                                                                                                                                    perspektiiviä kasaan, joten maisemaan saa erinomaisen syvyysvaikutelman.

                                                        16-22mm laajakulmaobjektiivilla maisema on kauttaaltaan terävä jopa aukolla f / 5.6 lyhyen polttovälin ansioista

Edellä olemme oppineet, että suljinaika vaikuttaa kuvassa olevan liikkeen pysäyttämiseen. Lintujen siipien iskun pysäyttämiseen vaaditaan nopeaa suljinaikaa, kuten 1/2500 kun taas esimerkiksi veden liike saadaan taltioitua pitkällä suljinajalla.

                                                              Virtaavan veden liike saadaan näkyviin pitkällä suljinajalla. Tässä käytettiin viiden sekunnin valotusaikaa.

                                                                         Lintujen liikken pysäyttäminen vaatii nopean suljinajan. Tässä tapauksessa suljinaika oli 1/2500.

Yhteenveto

Valokuvaus on kiehtova harrastus ja siihen liittyvä tekninen puoli voi olla monesti hieman hämmentävää. Kuitenkin kolmen valokuvauksen kulmakiven, aukon, suljinajan ja herkkyyden edes jonkinasteisella sisäistämisellä pääsee jo pitkälle. Kuvien oikea valotus on kuitenkin oleellisen tärkeä asia ja kameran automatiikka ei aina toimi luotettavasti, varsinkaan haastavissa valo-olosuhteissa. Manuaalisäätöjä käyttäessä kuvaajalla on valta päättää millainen kuvasta loppuviimein tulee.  Oikeat säädöt, sekä niiden vuorovaikutuksen toisiinsa, oppii yrityksen ja erehdyksen kautta. Sillä ainoa keinoa oppia kuvaamaan on ottaa kamera räpylöihin ja lähteä lähimetsään ampumaan ruutuja - manuaaliasetuksilla :)