Miten niitä hienoja kuvia oikein saa?

"Sinulla on varmaan hyvä kamera, kun otat niin hienoja kuvia". Olen kuullut tämän lausahduksen liian monta kertaa. Joka kerta se  vähän huvittaa. Jopa minulta kysellään aina silloin tällöin, että miten niitä hienoja kuvia otetaan ja minkälaisella kameralla saa hyviä kuvia (ja todetaan että sulla on varmaan hyvä kamera). Yleensä mumisen jotakin painokelvotonta ja livahdan jollakin tekosyyllä takavasemalle, mutta käydäänpäs asiaa nyt vähän läpi.

Minkälainen on hyvä kamera?

(HUOM! Tämä ei ole kovin syväluotaava, teknisiin yksityiskohtiin pureutuva opas. Jos etsit sellaista, google on ystäväsi!)

Uskallan väittää, että vuonna 2018 miltei mikä tahansa markkinoilla oleva runko tuottaa loistavia kuvia osaavissa käsissä. Kameroita markkinoidaan kuten mitä tahansa muutakin ihmisille myytäviä hyödykkeitä ja kilpailu alalla on kovaa, joten kameravalmistajat yrittävät erottua joukosta kaikenlaisilla hienoilla härpättimillä. Runko vaikuttaa todellisuudessa kuvaan hyvin vähän. Tottakai kuvanlaadussa on eroja 250 euron halppiskameran ja 6000 euron ammattilaisjärkkärin välillä, mutta suurin osa ominaisuuksista, joita tulee näiden kalliiden runkojen mukana on täysin turhia ainakin omassa kuvauksessani. Itse en tarvitse kolmeasataa ristikkäistä tarkennuspistettä, Dual Pixel Af-järjestelmää (miten tuo edes toimii??), kasvoja tunnistavaa tarkennusta (mitä ihmettä?), GPS-ominasuutta (mitä tälläkin tekee, kyllä minä tiedän missä olen käynyt), NFC:tä (häh?), Wi-Fi:ä (ZzzZzzzzZZzzzzzzzz) tai mahdollisuutta integroida kameran käyttöliittymä jääkaappiin. Meikäläinenkin kun kuvailee etupäässä maisemia, niin eipä ole nuista härpäkkeistä paljon hyötyä. 

Mitä siis kamerasta olisi hyvä löytyä?

Mahdollisuus säätää manuaalisesti aukkoa, valotusaikaa ja herkkyyttä.

- Mahdollisuus vaihdettaviin objektiiveihin.

- Kääntyvä takanäyttö! Ette usko kuinka paljon tämä helpottaa kuvaamista, kun ei tarvitse maata rähmällään suonsilmässä sihtailemassa etsimen läpi, että onko tuo kukka nyt kuvassa vai ei.

- Vaihdettava akku/patterit (onko pattereilla toimivia kameroita edes nykyään?)

- Mahdollisuus kiinnittää kamera jalustaan

- Laadukas kenno, täyden koon kennoilla päästään parhaaseen kuvanlaatuun (sietää kohinaa paremmin yms.)

Täyden kennon järjestelmäkameralla ei voi mennä kovin pahasti metsään. Tai siis metsään kannattaa mennä kameran kanssa, sieltä saa hyviä kuvia. Mutta pieleen ei voi mennä.

Objektiivi vaikuttaa kuvaan paljon enemmän kuin itse runko! Suosittelisin investoimaan laadukkaisiin objektiiveihin enemmän mitä runkoon. Heikommalla rungolla ja laadukkaalla linssillä saa paljon parempia kuvia kuin huippurungolla ja kelvottomalla objektiivilla.

Mitä muuta tarvitaan hyviin luontokuviin?

Kärsivällisyyttä, paljon kärsivällisyyttä. Ja maastoon täytyy lähteä kerta toisensa jälkeen. Itsekkin olen monet reissut käyny ilman yhtään kelvollista kuvaa, aina en ole edes kameraa kaivanut laukusta. Välillä taas olosuhteet ovat aivan uskomattoman hienot. Suorastaan unohtumattomat. Yleensä nämä eeppisimmät valot sijoittuvat auringonlaskun ja nousun tiimoille. Herää aikaisin, tai valvo myöhään ja ennenpitkää koet sellaisia hetkiä luonnossa mitä et välttämättä edes tiennyt olevan!

Sääennusteita kannattaa luonnollisesti tutkia. Värikkäät auringonlaskut tarvitsevat sopivasti pilviä. Harmaa pilvimassa taas estää kaiken valon, ja silloin auringonlaskua ei edes näe. Aamuisin ja iltaisin matalalta tuleva valo on pehmeää, muotoilevaa, välin jopa maagista. Keskipäivällä korkealta tuleva valo on kovaa sekä ankaraa ja tekee kuvauksesta haastavaa. 

Kultainen auringonnousu Posiolla elokuisena aamuna klo: 5.52.

Erittäin värikäs elokuinen auringonlasku Riisitunturilla.

Tarvitset myös laadukkaan ja vakaan jalustan. Monesti maisemakuvauksessa, ja muidenkin kohteiden kanssa, valoa on hyvin vähän joten tarvitaan vakaa jalusta että kuvat eivät tärähdä, mikä olisi väistämätöntä käsivaralta kuvatessa. Lankalaukaisin on myös oivallinen apuväline, mutta monista kameroista löytyvä vitkalaukaisin ajaa myös asiansa. Jalusta mahdollistaa myös pitkät, useiden sekuntien valotukset mitkä olisivat täysin mahdottomia käsivaralta.

Lisäksi olisi hyvä ymmärtää ainakin alkeet aukosta, suljinajasta ja herkkyydestä sekä ymmärtää hieman sommittelun päälle. Näitä pääset kätevästi opiskelemaan kirjoittamastani oppaasta

Minkälaiset objektiivit sopivat luontokuvaukseen?

Öh.. noh, kaikenlaiset. Välttäisin kuitenkin monesti kameroiden mukana tulevia ns. "kittilinssejä". Ovat usein heikosta piirtäviä ja muutenkin varsin kelvottomia. Esittelen alla omat käytössä ollevat objektiivit ja kerron vähän mihin tarkoituksiin ne sopivat hyvin.

Tamron 24-70mm f/2.8

Tämä objektiivi on käytössä ylivoimaisesti eniten. Ns. yleiszoomi. Taipuu lähestulkoon mihin vain, käytän itse suurimman osan ajasta maisemakuvaukseen ja luonnon yksityiskohtien poimimiseen. Valovoimainen ja piirtää terävästi.

 

Canon 100-400mm f/4.5-6.5

Oivallinen eläin- ja lintukuvaukseen mutta toimii myös todella hyvin maisemakuvauksessa. Pitkällä telellä voidaan poimia maisemasta tiettyjä pieniä kokonaisuuksia. Joskus kohde sijaitsee myös fyysisesti niin kaukana, että telellä saadaan tuotua kohdetta lähemmäksi kun se muutoin näkyisi vaikkapa yleiszoomilla kuvatessa hyvin pienenä. Ei kovin valovoimainen, mutta piirroltaan kelpo putki.

Canon 100-400mm f/4.5-5.6

Aiemmin käytössäni oli myös laajakulmaobjektiivi, Canonin 10-20mm f/3.5-4.5 mutta uuden rungon myötä jouduin luopumaan laajakulmastani. Laajakulma on myös todella hyvä maisemakuvaukseen, sillä saadaan taltioitua laajoja maisemia tai korostettua etualaa. Laajakulma on todella voimakas työväline osaavissa käsissä, mutta sillä saadaan helposti myös poimittua omat varpaat kuvaan.

Makro-objektiivia en omista, koska harvoin sellaista tarvitsen kun etupäässä maisemia kuvailen. Mikäli makrokuvaus on lähellä sydäntä, niin toki silloin kannattaa moiseen sijoittaa. Loittorenkailla pääsee myös hyvin alkuun, ja ne maksavat mitättömän vähän verrattuina laadukkaisiin makro-objektiiveihin.

Ensimmäiseksi hankinnaksi suosittelisin yleiszoomia, tai sen polttovälialuetta (24-70mm) lähellä olevaa laadukasta objektiivia. Loistava työkalu niin maisemakuvaukseen kuin muuhunkin yleiseen luonnon taltioimiseen.

 

Miten niitä hyviä luontokuvia siis saa?

Maaginen vastaus on *rumpujen pärinää* Lähtemällä kuvaamaan. Kerta toisensa jälkeen. Ei ole oikotietä onneen. Voin melkein väittää, että olen otannut monet parhaimmat kuvani vain menemällä paikalle ja naps, siinä se on. Onnea tarvitaan aina jonkin verran, eli mitä enemmän maastoon jaksaa jalkautua, sitä todennäköisemmin yhyttää hienoja valoja. Hyvä kamera ei tee hyvää kuvaa, vaan hyvä kuvaaja ottaa loistavia kuvia! Kuvauslaitteisiin voi upottaa kymmeniätuhansia euroja rahaa saamatta oikein mitään aikaseksi. Oma kamera kannattaa opetella tuntemaan, sekä jo aiemmin mainitsemani tekniset seikat olisi hyvä osata parhaan lopputuloksen varmistamiseksi.

Eli laitappa kello soimaan hyvissä ajoin ennen auringonnousua, pakkaa eväät matkaan ja täräytä maastoon suosikkipaikallesi. Voit saada mahtavia luontokuvia huippuhienoissa olosuhteissa, tai mikäli kuvaustouhut menevät mönkään (niinkuin ne usein menevät) niin olet ainakin yhtä kokemusta rikkaampi!

Tuhkanharmaa talvipäivä ja yhtäkkiä noin viiden minuutin ajan oli tällaiset valot. Sitten oli taas harmaata. Ikinä ei tiedä!

Ukkosrintama "yllätti" Pilpasuolla

Päätin lähtä illankähmässä Pilpasuolla käymään. Ilmatieteenlaitos lupaili ukkosrintamaa illaksi ja ajattelin kastuvani jossain välissä. Parkkipaikalta lähdettyäni keli oli vielä varsin kelvollinen. Kuumaa ja harmaata, mutta ei hyttysen hyttystä missään. Lähdin kiertämää sinisellä merkittyä aistireittiä jolle kertyy mittaa 7 kilometriä. Ensimmäiset kilometrit meni suota ihastellessa ja pitkospuita kuvatessa. 

Tähän aikaan kesästä ei juuri ole kukkivia kasveja kuvattavaksi, ja valokin oli tasaisen harmaa joten en sen kummemmin pysähtyny kuvailemaan matkalla. Polku on paikoin aika juurakkoinen ja kivinen, mutta pitkiä pitkospuuosuuksiakin löytyy. 

Alkumatkasta tuli pari tyttöä juoksemalla vastaan. Mietin että miten täällä voi ihminen juosta nyrjäyttämättä nilkkaansa? Itse en lähtisi yrittämään. Ilmeisesti olivat koko lenkin kiertäneet, liekkö kävelleet pahimmat osuudet.

Puolisentuntia talsittuani alkoi kuulumaan etäistä ukkosenjyrinää ja joku vesipisarakin tipahteli taivaalta. Niittykirvinen näyttäytyi puunoksalla ja poseerasi sen aikaan, että sain telen viriteltyä kiinni. Herkkyyttä sai pumpata ihan huolella hämärässä metsässä, mutta ihan kelpo kuva kuitenkin.

1/80sec, f/5,6 ja ISO 5000 (käsivaralta kuvattu)

Kirvisen jälkeen rupesi hetikohta satamaan reilummin. Tiuksenin hieman tahtia, täytyisi päästä avarampaan maastoon. Kohta edessä aukeni kivanoloinen suoaukea ja jyrinä senkuin voimistui. Virittelin kameran suonlaitaan ja säädin valottamaan 4 sekunnin ruutuja ja laitoin muovipussin vesisuojaksi. Itse painuin kuusen alle kivelle istuskelemaan. Hetken kuluttua huomasin viereisellä kivellä tyytyväisen oloisen rupikonnan. Tykkäsi vesisateesta ilmeisesti. Minä en niin välittänyt. Selitin konnalle, että laitoin kameran tuohon salamoja kuvaamaan. Että toivottavasti saahaan hyviä kuvia. Istuskeltiin siinä hyvät tovit omilla kivillämme ja kuunneltiin ukkosen jylyä. Rupesi kuitenkin niin rankasti satamaan, että katsoin viisaammaksi siirtää kameran repun uumeniin turvaan sateelta. Kyllä siinä joku välähdys aika sopivasti kävi.

(Kotona huomasin suureksi ilokseni, että yhteen ainoaan kuvaan oli salama osunut, mutta sehän riittää.)

Sateen vähän hellitettyä kiitin konnaa seurasta ja lähdin jatkamaan matkaa. Loppumatka menikin aika vauhdikkaasti ja varsin märissä olosuhteissa. Rupikonnia laskin ainakin 15 ja muita sammakoita vähintään saman verran. Kettukin kipitti polun yli kauempana. Lisäksi yhytin kaksi pöllöä männyn oksilla kököttämästä. Luulisin lajin olevan sarvipöllö, mutta en kyllä ole yhtään varma. Kuva on vähän huono ja rakeinen koska metsässä oli pimeää kuin haudassa jo tässä vaiheessa. Lisäksi herkkyys on alla olevassa kuvassa huikeat 16000! Nappasin nopeasti vain dokumentin lähimmästä pöllöstä, sillä satoi vieläkin aika rankasti ja Canoni oli jo valmiiksi melko kostea (Älä hajoa, älä hajoa...).

Vaikka kastuinkin läpimäräksi niin kuvauksellisesti kelpo reissu. Ensimmäinen salamakuva plakkarissa sekä monta hienoa luontohavaintoa matkan varrelta. En todellakaan olettanut näkeväni kettua, saati sitten (sarvi?)pöllöä; vieläpä kaksin kappalein. Pilpasuolle tulen todellakin lähtemään uudestaan, todella hieno ja näkemisen arvoinen paikka!

Lapinpöllö mökillä

Lähdimme 8. päivän aamuna ajelemaan jälleen kohti Posiota. Viime aikoina mökille on tullut lähdettyä aina tilaisuuden niin salliessa. Luonnorauhaan, pois ihmisten ilmoilta. Kuvaamaan ja muuten vain olemaan. Aikaa neljä päivää. Ei paha.

Vapun aikoihin harvinainen vieras näyttäytyi aivan mökkimme vieressä. Lapinpöllö nimittäin. Lapinpöllöjä ei ole suomessa kuin arviolta 300-1500 paria, joten ei näihin ihan joka kuvausretkellä törmää. Toivoin, etä pöllö ei olisi vielä vaihtanut maisemaa. Lapinpöllökuva olisi arvokas lisä kuvakokoelmiin ja hieno kokemus muutenkin!

Ja eihän se löppö (=pöllö) minnekkään ollut lähtenyt! Ilmeisesti tämä yksilö pesii mökkitonttimme läheisyydessä, tai vaihtoehtoisesti se on vaeltava yksilö ja on löytänyt alueelta hyvät myyräapajat. Pöllö kuitenkin näyttäytyi useamman kerran, ja varmiten sen löysi pieneltä niittyaukion reunalta puusta myyriä tarkkailemasta. Mahtava lintu! Äärimmäisen hankala löytää tosin. Pöllö näyttää ihan koivun rungolta tuolla puissa istuessaan ja lentääkin täysin äänettömästi. Sulautuu ympäristöön aika huolellisesti. Vaan huomasinpas sittenkin! Nämä kuvat on otettu autosta, sillä pöllö ei päästänyt kävellen kovinkaan lähelle vaan lähti heti lentelemään kauemmas kun pääsi lähellekkään sopivaa kuvausetäisyyttä. Autosta ei välittänyt mitään, joten sain aika vapaasti kuvata pitkän aikaan.

Riittävän määrän pönökuvia otettuani aloin valmistautumaan pöllön lentoonlähtöön. Ja miltei samantien sopivat asetukset kameraan säädettyäni, pöllö lähtikin liikkeelle. Toivoin, että pöllö olisi tullut kohti niin olisin saanut koko lentokuvan niin että pöllön naama näkyy, mutta kyllä nämä sivuprofiilikuvatkin kelpaavat sillä moni ei koskaan edes näe lapinpöllöä luonnossa. Voin siis laskea itseni onnekkaaksi!

Kuvasin jonkin verran myös piilokojusta. Sain linssin eteen lähinnä talitiaisia ja västäräkkejä. Täytyy yrittää lintuja nyt kuvata, sillä näin myöhään keväällä olosuhteet maisemakuvaukseen eivät ole kovin otolliset. Otin minkä jonkun maisemafotonkin, mutta ei mitään kovin ihmeellistä. Uusia lajikuvia tuli kuitenkin puolenkymmentä ja esittelykelpoisia otoksia kelpo määrä niitäkin.

Vaihtelevat sääolosuhteet tuovat oman lisämausteena kuvaamiseen. Koko reissun ajan saimme nauttia aika ajoin sankoista lumisateista, jotka tuovat kivan pienen lisän niin maisema- kuin lintukuvaukseenkin.

Piilokoju ja kuvaaja. Kaikki västäräkkikuvat otin tuosta kojusta. Kesällä tuossa on n. 2,5 metriä vettä. 

Seuraavan kerran näihin maisemiin tulen palaamaan juhannuksena. Innolla odotan, onko pöllö vielä maisemissa vai liekkö lähtenyt kohti uusia myyräpaikkoja!

Kesäkausi avattu!

Pitkän tauon jälkeen kuvausreissu lähialueille! Rentukoita lähdettiin etsimään, ja löytyihän niitä! Ja vähän muutakin siinä sivussa. Ei tarinaa tällä kertaa tämän enempää, vaan suoraa tykitystä kuvilla! Ehkäpä tämä tästä! Kuvaaminen siis. Kuvia voi odottaa kesän aikana enemmänkin (ehkä)!

Valokuvauksen perusteet osa 1 - Tekniikka

Alkusanat

Uusi hieno kamera odottelee malttamattomana paketissaan ja innokas valokuvaajanalku hyökkää kimppuun saksilla aseistautuneena. Pakkaus auki, manuaali roskiin ja ei muutakuin pihalle kuvaamaan. Muutama sata kuvaa myöhemmin pettymys on suuri kuvia koneella katsellessa, sillä paikan päällä niin hienoilta vaikuttaneet kohteet ovatkin tallentuneet suttuisina, ylivalottuneina sekasotkuina. Valokuvaaja myy kameransa pilkkahinnalla ja leimaa kalustonsa täysin surkeaksi. Jos vain olisi rahaa tuohon kallimpaan ammattilaiskameraan...

Moni aloitteleva, valokuvauksesta kiinnostunut on törmännyt vastaavanlaiseen ongelmaan. Ammattivalokuvaajan ottamia upeita kuvia ihastellessa into on ollut suuri ensimmäisellä kuvausreissulla ja  kun kuvat eivät sitten näytäkkään samalta,  masennutaan ja todetaan kamera hutiostokseksi. Tässä artikkelissa käyn läpi asioita, mitkä ovat auttaneet minua oppimaan valokuvauksen saloja ja yritän tuoda ne selkeästi esille muidenkin ymmärrettävään muotoon. Kysymyksiä voi vapaasti jättää kommentteihin tai lähettää vaikka sähköpostia. Vastailen kyllä mielelläni.

Huom. Tulen jatkossa julkaisemaan enemmänkin valokuvaukseen liittyviä ohjeistuksia ja oppaita! Oppaat, kuten tämäkin, keskittyvät pääasiallisesti järjestelmäkameroiden ympärille, mutta perusasiat pätevät kaikkien kameroiden kohdalla.

Miten saan hyviä kuvia kamerallani?

Harjoittelemalla ahkerasti. Ottamalla tuhansia ja taas tuhansia kuvia. Katselemalla muiden kuvia ja oppimalla niistä. Kuuntelemalla kuvistasi annettua kritiikkiä ja lukemalla alan julkaisuja ja artikkeleita. Ennenkaikkea kuvaa juuri sitä, mikä on itsellesi mieluista. Yritä visualisoida mielessäni millaisen kuvan haluat ja sen jälkeen mieti mitä minun täytyy tehdä, että saan haluamani kuvan. Analysoi kuviasi jälkikäteen, ole itsekriittinen. Onko sommittelu oikein, miellyttääkö kuva silmää, missä olisi parrannettavaa, onko kuva mielenkiintoinen ja onko se teknisesti onnistunut. Hyvä ja mielenkiintoinen kuva vaatii monesti hieman valokuvauksen teknillistä ymmärrystä kehittyneen kuvaussilmän lisäksi.

Mitä teknisiä asioita minun olisi hyvä ymmärtää?

Kun kameran laukaisinta painetaan (kameran kuvaustila säädettynä automaattiselle), kamera mittaa valoituksen ja asettaa sen perusteella aukon, suljinajan ja herkkyyden jotta kuva olisi oikein valottunut ja terävä. Useinmiten kameran automatiikka toimii vallan moiteettomasti ja kuvaaminen sen avulla onkin näinä päivinä suhteellisen helppoa ja vaivatonta. On kuitenkin monia tilanteita, joissa olisi hyvä ymmärtää miten aukko, suljinaika ja herkkyys vaikuttavat lopulliseen valokuvaan sekä miten valotusmittaria tulkitaan. Kameran automatiikka ei nimittäin aina kykene parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen, riippuen hieman kuvausohjelmasta ja valonmittaustavasta. 

Tärkeä histogrammi valotuksen apuna

Keskimääräisesti oikea valotus saavutetaan, kun kameran valotusmittari ( kuva 1. ) näyttää asteikon keskipistettä. Valotusta kuitenkin joutuu yleensä säätämään olosuhteiden mukaan. Mittarin negatiiviselle puolelle valottaminen on alivalottamista  jolloin kuva tummenee ja positiiviselle puolelle valottaminen on ylivalottamista, jolloin kuva vaalenee. 

                Kuva 1. Valotusmittarin keskelle valottaminen antaa yleensä oikean valotuksen

.

Kun valotusmittari näyttää keskelle, kuva valottuu useinmiten  oikein. Valmista kuvaa voi arvioida kameran näytöltä silmämääräisesti tai sitten voi ottaa käyttöön tarkemman työkalun nimeltä histogrammi (kuva 2), joka näyttää kuvan valotuksen graafisena kaaviona, eli puhutaan niin sanotusta dynaamisesta alueesta. Kaaviosta näkee suoraan, ovatko vaaleat alueet ylivaloittuneet (valovaustermein palaneet puhki) tai tummat alueet alivalottuneet (valokuvaustermein menneet tukkoon). Histogrammi näyttää tummat sävyt vasemmassa päässä, keskellä sijaitsevat harmaat keskisävyt ja oikealla kirkkaat valkoiset sävyt. 

                                      Kuva 2. Histogrammi näyttää valotuksen graafisena kaaviona

                                      Kuva 2. Histogrammi näyttää valotuksen graafisena kaaviona

Seuraavassa esimerkkikuvassa (kuva 3.) histogrammi näyttää myös, millä alueella mitäkin väriä esiintyy ja kuinka paljon. Valotus on silloin oikein, kun kaavion vasen eikä oikea reuna kosketa alueen reunoihin. Mikäli histogrammi on painottunut oikealle ja vaalea pää on kiinni laidassa, tarkoittaa se silloin sitä, että kuva on ylivalottunut ja jotkin osat vaaleista sävyistä ovat palaneet täysin puhki eikä niissä silloin ole mitään sävyjä, ainoastaan täysin valkoista. Vastaavanlaisesti tummassa päässä puhutaan alivalottumisesta, pikselit olisivat silloin täysin mustia. Kuva on siis oikein valottunut, kun kumpikaan pää ei kosketa laitoihin, eli kuvassa ei ole ylivalottuneita eikä alivalottuneita kohtia. Alla olevassa esimerkkikuvassa (kuva 3.) kaavion vasen laita on aavistuksen verran kiinni vasemmassa laidassa, jolloin hyvin pieni osa tummista sävyistä on mennyt tukkoon. Tässä tapauksessa kyse on kuitenkin niin pienestä osasta kuvaa, että sillä ei ole merkitystä lopputuloksen kannalta.

                                                    Kuva 3. Histogrammin mukaan valotus on oikein

Hyvin usein kuvaaja kuitenkin kohtaa sellaisia tilanteita, että valitsevan valon takia on pakko tehdä kompromissi joko ali- tai ylivalottuneiden sävyjen välillä. Kuvan yli- tai alivalottamista voi myös käyttää tietoisesti tehokeinona. Esimerkiksi alivalottamalla voidaan korostaa kuvan synkkää tunnelmaa. Kuvan dynaamista aluetta voi myös laajentaa ottamalla useita erillaisia valotuksia ja yhdistämällä ne jälkikäteen kuvankäsittelyohjelmassa. Tätä tekniikka kutsutaan nimellä HDR-kuvaus (high dynamic range).  

Seuraavasta  kuvasta (kuva 4.) voi jo silmämääräisesti päätellä kuvan olevan alivalottunut. Histogrammi on painunut aivan vasempaan reunaan kiinni, joten kuvassa on täysin mustia kohtia, missä ei ole sävyjä lainkaan. 

                                                  Kuva 4. Tummat alueet ovat menneet tukkoon

Seuraavassa esimerkissä (kuva 5.)  huomaamme selkeän ylivalotuksen. Histogrammi on oikeassa reunassa kiinni, eli kuvassa on paljon puhkipalaneita, täysin valkoisia alueita.

             Kuva 5. Kuva on selkeästi puhkipalanut, jonka huomaamme myös histogrammista.

Oikea valotus on siis tärkeää, ettei kuvasta menetetä yksityiskohtia. Jos pikseli palaa puhki, tai menee tukkoon, on alkuperäinen sävy silloin menetetty, eikä sitä voi korjata jälkikäteen edes kuvankäsittelyohjelmassa. 

Valotusmittarin näyttämään lukemaan ja näin ollen myös lopulliseen valotukseen vaikuttaa oleellisesti käytössä oleva valonmittaustapa. Yleisimmät valittavissa olevat valonmittaustavat ovat pistemittaus, matriisimittaus ja keskustapainoitteinen mittaus. Pistemittauksessa valo mitataan pienestä pisteestä, matriisimittauksessa kamera arvio valon koko kuva-alalta ja keskustapainoitteinen mittaus arvioi valon pieneltä alueelta kuvan keskeltä. Näistä jokainen menetelmä tuottaa hieman erillaisia valotuksia samasta tilanteesta, varsinkin hyvin rajuissa valo-olosuhteissa. Esimerkiksi pistemittaus hämääntyy helposti, jos valotus mitataan varjossa olevan ihmisen otsasta. Kameran automatiikka tällöin kuvittelee, että valoa on niukasti ja kasvattaa aukkoa / suljinaikaa / herkkyyttä. Kameran automatiikka ei kuitenkaan tässä tapauksessa tiedä, että mitä muualla kuva-alalla tapahtuu. Jos henkilön takana on vaikkapa jokin vaalea auringonpaisteessa kylpevä seinä, se todennäköisesti palaa puhki koska valotus on mitattu tummemmalta alueelta ja kamera on valottanut kuvan tummemman alueen mukaan, eikä ota kirkkaita kohtia huomioon ollenkaan. Seuraavat  kuvat ovat esimerkkejä tilanteesta, missä pistemittaus ja keskiarvo mittaus eivät tuota halutunlaista tulosta.

Valotus mitattiin etualan pienestä männystä. Etuala valoittui oikein mutta kirkas taivas paloi osittain pahasti puhki

Tällä kertaa valotus mitattiin takana olevista auringonpaisteessa olevista puista. Taivas valottui oikein mutta etuala jäi tummaksi.

Seuraavaksi käymme läpi aukon, suljinajan ja herkkyyden, joiden avulla valotus on kätevä säätää manuaalisesti kohdalleen. 

Vaikka automaattiasetuksilla kuvaaminen on helppoa ja vaivatonta, on tärkeää ymmärtää, että kameran automatiikka ei voi tietää millaisen kuvan tilanteesta haluaa, eikä näin ollen anna kuvaajaan juurikaan vaikuttaa lopputulokseen. Mitä jos halutaan häivyttää risukkoinen tausta pois Lotta-Irmelin rippikuvasta tai saada mahdollisimman laaja syväterävyysalue tunturimaisemia kuvattaessa? Entä jos halutaan vangita pyöräilijän vauhti tai pysäyttää linnun siipien liike?

Aukko (eng. Aperture, lyhenne f)

Aukko on kirjainmellisesti objektiivin himmenninlehtien muodostama aukko, josta valo pääsee objektiivin läpi kameran kennolle. Objektiivin valovoima ilmaistaankin aina suurimman mahdollisen valittavissa olevan aukon mukaan. Mitä suurempi aukko, sitä enemmän valoa pääsee kennolle (ja sitä valovoimaisempi objektiivi on) ja mitä pienempi niin sen vähemmän. Suuri aukko on lukuna pieni, kuten f / 2.8 tai f /5.6. Pieni aukko on taas lukuna suuri, kuten f / 16 tai f / 22.Aukko vaikuttaa myös oleellisesti syväterävyysalueeseen objektiivin polttovälin ohella. Mitä suurempi aukko, sen pienempi syväterävyysalue on. Mitä pienempi aukko, sen laajempi syväterävyysalue on. Eli suurella aukolla kuvattaessa ihmisen kasvoja lähietäisyydeltä, saadaan kuvassa toistumaan terävästi vain kasvot  ja tausta toistuu sumeana ja epäterävänä. Pienellä aukolla taas valtava maisema saadaan toistumaan terävänä muutamasta metristä äärettömään.

Suljinaika (eng. shutter speed)

Suljinaika tarkoittaa sitä aikaa, minkä kameran suljin on auki ja valoa pääsee kennolle aukon f  kautta. Suljinaika ja aukko siis vuorovaikuttavat keskenään. Suljinaika on useinmiten kymmenes- tai sadasosa sekunteja, esimerkiksi 1/40 tai 1/320. Eli yksi neljäskymmenesosa sekunti tai yksikolmassadaskahdeskymmenesosa sekunti. Valoitusaika voi olla myös useita kymmeniä sekunteja pitkä, esimerkiksi tähtikuvauksessa, jolloin tarvitaan enemmän valoa että tähdet saadaan näkyviin. Suljinajan pituus vaikuttaa myös oleellisesti siihen, tuleeko kuvasta terävä. Lyhyt suljinaika, kuten 1/500 tuottaa melko varmasti terävän kuvan, ellei kameraa heilluttele kaaressa, kun taas pidempi suljinaika 1/15 vaatii jo jalustan ettei kuva tärähdä. Monissa nykyisissä objektiiveissa on kuvainvakain, joka helpottaa kuvien ottamista pitkillä valotusajoilla (kuten 1/15ja 1/40) mutta silti on suositeltavaa käyttää lyhyempiä suljinaikoja kuten 1/100 tai1/250 varmistakseen terävät kuvat. Suljinajan oikealla valinnalla voi siis vaikuttaa esimerkiksi liike-epäterävyyteen, joka tuokin uudenlaista näkemystä kuvaan.

Herkkyys ( lyhenne ISO, ASA)

ASA-lukema juontaa juurensa filmiaikaan. Silloin filmin valoherkkyys ilmaistiin ASA-lukemalla, mitä suurempi lukema, sen valoherkempi filmi oli. Nykyään sama tapahtuu digikameran kennolla, mutta sähköisesti. Digikameroiden myötä herkkyyttä mittaavaksi termiiksi vakiintui ISO.  Pienellä, varmaankin yleisimmin käytetyllä herkkyydellä ISO 100 tarvitaan paljon valoa, kuten esimerkiksi kirkas auringonpaiste. Mitä enemmän arvoa nostetaan, sen vähemmän valoa tarvitaan muodostamaan oikein valottunut kuva. Esimerkiksi arvolla ISO 800 valoa tarvitaan enään vain kolme kertaa niin vähän kuin arvolla ISO 100, että kamera pystyy muodostamaan kelvollisen kuvan, kuten iltahämärässä ja sisätiloissa kuvataessa. Herkkyys siis vaikuttaa käytännössä siihen, kuinka valoherkkä kenno on;  mitä isompi arvo, niin sen herkempi. Kuitenkin suuri ISO-arvoa ei voi loputtomasti pumpata ylöspäin, sillä valoherkkyyttä nostettaessa kennon signaalia joudutaan vahvistamaan ja tämä aiheuttaa kuvaan rakeista kohinaa, joka syö yksityiskohtia mitä suurempiin arvoihin mennään. Tästä voikin päätellä, että ISO-arvoa nostamalla voidaan vaikuttaa myös suljinaikaan ja aukon kokoon. Sillä jos kenno reagoi helpommin valoon, ei tarvita enään niin suurta reikää mistä valo pääsee läpi, eikä sulkimen tarvitse olla enään niin kauaa auki että valoa pääsee aukon läpi kennolle.

Miten näitä arvoja siis säädetään, jos kaikki vaikuttavat toisiinsa?

Kamerassa on useita erillaisia valmiita kuvausohjelmia, jotka tarjoavat niin sanottua puoliautomatiikkaa. Esimerkiksi aukon esivalintaa käyttäen kuvaaja voi säätää aukon sekä herkkyyden haluamakseen ja kamera huolehtii oikeasta suljinajasta. Suljinajan esivalintaa käytettäessä kamera huolehtii aukon valinnasta ja kuvaaja asettaa haluamansa suljinajan ja herkkyyden. Lisäksi kamerat tarjoavat yleensä vielä omat ohjelmansa maisemakuvaukseen, potretteihin ja urheiluun.  Kuitenkin manuaalisen tilan hallinta  (missä kuvaaja säätää kaiken itse) on oleellisen tärkeää, joten ottakaamme se siis hallintaamme!

Tässä vaiheessa asiat käyvät hiukan enemmän teknisiksi ja soppaan sekoitetaan hieman perusmatematiikkaa. Olemme siis tähän asti oppineet että aukko tarkoittaa sitä reikää, jonka kautta valo pääsee objektiivin läpi kennolle, suljinaika on se aika minkä suljin pysyy avoimena ja päästää valoa kennolle sekä herkkyys vaikuttaa (yllätys yllättys) kennon valoherkkyyteen.

Perusperiaate on, että kun aukkoa f pienennetään yhden aukkovälin verran, täytyy valotusaika (eli suljinaika) pidentää kaksinkertaiseksi koska kennolle pääsee silloin puolet vähemmän valoa. Esimerkiksi asetuksilla ISO 100, f / 8 ja 1/400 kuvatessa voidaan arvot säätää lukuihin ISO 100 f / 11 ja 1/200 ja tuloksena on samanlailla valottunut kuva. Koska aukkoa pienennettiin yksi kokonainen aukko (jolloin valoa pääsee vähemmän kenolle) täytyy suljinaika pidentää kaksinkertaiseksi että suljin päästää saman määrän valoa pienennetyn aukon läpi. Vastaavasti jos aukkoa suurennetaan yhden aukon verran, täytyy suljinaika lyhentää kaksi kertaa lyhyemmäksi, jotta kuva valottuisi samalla tavalla. Eli jos kuvaamme arvoilla ISO 100, f / 8 ja 1/400 ja haluamme suurentaa aukkoa yhden kokonaisen aukon verran, joudumme lyhentämään suljinajan kaksi kertaa lyhyemmäksi, että sama valomäärä pääsee suurennetun aukon läpi kennolle. Eli arvot olisivat tässä tapauksessaISO 100, f /5.6 ja 1/800.

Jos taas ISO-arvoa, eli herkkyyttä nostetaan arvosta 100 arvoon 200, kennon keräämä valomäärä tuplaantuu, eli silloin voidaan joko suurentaa aukkoa tai lyhentää suljinaikaa. Arvosta 200 arvoon 400 valoherkkyys taas tuplaantuu ja valotusaikaa tai aukkoa pitää säätää, että kuva valottuu oikein. Aina kun herkkyysluku kaksinkertaistuu, kennon valoherkkyyskin kaksinkertaistuu.

Aukot menevät yhden kokonaisen aukon välein seuraavanlaisesti suurimmasta pienimpään:

f / 1.4

f / 2.0

f / 2.8

f / 4

f / 5.6

f / 8

f / 11

f /16

f / 22

f /32

Nykyisissä kameroissa aukkoa, suljinaikaa ja herkkyyttä voi säätää huomattavasti tarkemmin, mutta emme perehdy siihen tässä välissä.

 

Alla olevassa taulokossa vielä lähtöarvot ja usempi erillainen yhdistelmä, mitkä tuottavat kaikki saman valotuksen lähtöarvojen kanssa.

Lähtöarvot: ISO 100, f / 8 ja 1/400

ISO 100, f / 5.6 ja 1/800
ISO 100 ,f / 11 ja 1/200.
ISO 200, f / 5.6 ja 1/1600
ISO 200, f / 8 ja 1/800
ISO 200, f / 11 ja 1/400
ISO 400 ,f / 5.6 ja 1/3200
ISO 400 , f / 8 ja 1/1600
ISO 400, f / 11 ja 1/800

Alla olevissa esimerkikuvissa on kuvattu Patu eri aukoilla ja valotusajoilla ISO-herkkyyden ollessa 1600, jotka kaikki tuottivat kuitenkin samanlaisen valotuksen. Kuvatessa käytin valotuksen pistemittausta. (En kuitenkaan mennyt siitä mistä aita on matalin ja kopioinut saman kuvan kolme kertaa, vaan kyseessä on todellakin kolme eri kuvaa)

Vas. f / 5.6, at 1/20sec . Kesk. f / 8 at 1/10sec . Oik. f / 11, at 1/5sec

Mihin muuhun nämä arvot sitten vaikuttavat? Ja mitä edellä mainittu polttoväli tarkoittaa?

Objektiivin polttoväli kertoo kuinka laaja kuvakulma objektiivilla on ja miten paljon se suurentaa kuvaa. Objektiivin polttoväli kerrotaan millimetreissä. Esimerkiksi 50mm polttovälillä oleva objektiiivi piirtää kuvan, joka vastaa suurinpiirtein sitä mitä ihmissilmä näkee. Laajakulmaobjektiivit kuvaavat nimensämukaisesti laajemmalta alueelta ja niillä onkin helppo kuvata ahtaissa tiloissa tai vangita valtavan kokoinen maisema. Laajakulmaobjektiivien polttoväli onkin lyhyempi, kuten 10-22mm tai 16-35mm. Jos taas objektiivin polttoväli on pidempi kuin 50mm, puhutaan tällöin teleobjektiiveista, jotka suurentavat näkymää melkoisesti. Tällaisia objektiiveja ovat esimerkiksi 70-200mm ja 200-400mm jolla päästään jo melko kovaan suurennokseen. Laajakulmalla on siis hyvä kuvata laajoja maisemia, 50mm normaaliobjektiivilla vaikka ihmiskuvia ja teleobjektiivilla kaukana olevia lintuja. Objektiiveja voi toki käyttää luovasti  ja samasta näkymästä saakin erillaisilla objektiiveilla toisistaan poikkeavia näkemyksiä.

Polttoväli vaikuttaa myös kuvan syväterävyyteen. Syväterävyys tarkoittaa, että kuinka laaja terävyysalue kuvassa on syvyyssuunnassa. Maisemakuvissa syväterävyys halutaan yleensä metristä äärettömään ja lintukuvissa riittää, että pelkkä lintu toistuu tarkkana. Mitä lyhyempi objektiivin polttoväli on, sitä suurempi syväterävyys on. Mitä pidempi objektiivin polttoväli on, sitä pienempi syväterävyysalue on. Tässä kohtaa vanha kaverimme aukko astuu peliin mukaan. Edelle opimme, että suuri aukko tarkoittaa pientä syväterävyyttä ja pieni aukko laajaa syväterävyyttä. Kuitenkin laajakulmaobjektiivilla polttovälin ollessa 20mm, maisema toistuu suurimmallakin aukolla melko terävänä kauttaaltaan. Kun taas 500 millisellä teleobjektiivilla poimittu lintu toistuu terävänä ja kaukana oleva tausta pysyy epäterävänä vaikka pienentäisi aukon pienimpään mahdolliseen. Vielä lisää soppaa sekoittaakseni, syväterävyyteen vaikuttaa objektiivin polttovälin lisäksi objektiivin etäisyys kennosta, kohteen etäisyys taustasta ja kuvaajan etäisyys kohteesta.

(Tässä kohdassa katson viisaaksi mainita kinokoon kameroista, koska objektiivin polttoväliä verrataan yleensä kinokoon kameroihin. Nimitys juontaa juurensa filmityypistä, jolle filmiaikana useinmiten kuvattiin, eli 35mm filmille, jota kinokoon kameran kenno suurinpiirtein vastaa. Kinokoon kameroita kutsutaan nykyään täyden kennon kameroiksi. Täyden kennon kameralla 50mm on siis 50mm, mutta useinmissa harrastelijatason kameroissa on nykyään kinokokoa pienempi kenno, jolloin täytyy ottaa huomioon rajauskerroin (esim. 1.4 tai 1.6). Rajauskertoimella varustetulla kameralla 50mm ei olekkaan enään 50mm, vaan kinokoon kameraa vastaavat millit saadaan kertomalla 50mm croppikertoimella, eli tässä tapauksessa vaikka 50mm x 1,6 = 80mm. Rajauskertoimella 1.6 varustetussa kamerassa siis 50mm objektiivi on kinovastaavuudeltaan 80mm)

Laajakulmallakin on kuitenkin mahdollista saada tausta hieman epäteräväksi työntämällä linssi kiinni kohteeseen (lähellä oleva kohda vähentää syväterävyyttä), valitsemalla suurin mahdollinen aukko ja edellyttäen taustan olevan suhteellisen kaukana. Teleobjektiivilla voi taas saada maiseman toistumaan terävänä, jos kuvaa hyvin kaukana olevia kohteita.

                                                                Tässä kuvattiin 200mm objektiivilla puunrunko n. 10m etäisyydeltä aukolla f / 4, jolloin tausta jää epäteräväksi.

                                                   Samalla teleobjektiivilla kuvattu laajaa maisemaa aukolla f /13 joten maisema toistuu terävänä. Teleobjektiivi painaa myös                                                                                                                                    perspektiiviä kasaan, joten maisemaan saa erinomaisen syvyysvaikutelman.

                                                        16-22mm laajakulmaobjektiivilla maisema on kauttaaltaan terävä jopa aukolla f / 5.6 lyhyen polttovälin ansioista

Edellä olemme oppineet, että suljinaika vaikuttaa kuvassa olevan liikkeen pysäyttämiseen. Lintujen siipien iskun pysäyttämiseen vaaditaan nopeaa suljinaikaa, kuten 1/2500 kun taas esimerkiksi veden liike saadaan taltioitua pitkällä suljinajalla.

                                                              Virtaavan veden liike saadaan näkyviin pitkällä suljinajalla. Tässä käytettiin viiden sekunnin valotusaikaa.

                                                                         Lintujen liikken pysäyttäminen vaatii nopean suljinajan. Tässä tapauksessa suljinaika oli 1/2500.

Yhteenveto

Valokuvaus on kiehtova harrastus ja siihen liittyvä tekninen puoli voi olla monesti hieman hämmentävää. Kuitenkin kolmen valokuvauksen kulmakiven, aukon, suljinajan ja herkkyyden edes jonkinasteisella sisäistämisellä pääsee jo pitkälle. Kuvien oikea valotus on kuitenkin oleellisen tärkeä asia ja kameran automatiikka ei aina toimi luotettavasti, varsinkaan haastavissa valo-olosuhteissa. Manuaalisäätöjä käyttäessä kuvaajalla on valta päättää millainen kuvasta loppuviimein tulee.  Oikeat säädöt, sekä niiden vuorovaikutuksen toisiinsa, oppii yrityksen ja erehdyksen kautta. Sillä ainoa keinoa oppia kuvaamaan on ottaa kamera räpylöihin ja lähteä lähimetsään ampumaan ruutuja - manuaaliasetuksilla :)